Uusimmat

Miika Huhtinen: Mukavien tarinoiden toivossa

Projektorin kirkas valokeila piirtää valkoiselle taululle kuvan kädestä. Kädestä piirtämässä viivaimella ruutupaperille kuvioita. Opettajan tasainen ääni kertoo paperille syntyvien erilaisten kolmioiden ominaisuuksista.

Pöytiensä ääressä istuu joukko oppilaita. Yksi oppilaista seuraa keskittyneesti taululla näkyvän käden liikkeitä. Keskittymisen voi huomata silmien väliin muodostuvista rypyistä. Toinen oppilas katsoo myös taululle, mutta katse on tyhjä. Ajatukset lienee kilometrien päässä. Kolmannella on kädessään sinitarramöykky, ja katse tiukasti tuohon aarteeseen kohdistettuna hän muovaa möykystä pallon, pallosta pötkylän ja edelleen kuution. Huoneesta löytyy myös tarkkailija, unelmoija, naputtelija, piirtelijä, keinuttelija sekä monia muita.

Huomioni kiinnittyy kuitenkin yhteen katseeseen. Katseeseen, joka sisältää epätoivoa, ehkä jopa ahdistusta. Normaalisti iloiset kasvot ovat muuttuneet. Mitään ikävää ei ole välitunnilla sattunut. Ihminen tuon katseen takana on huomannut tulleensa matematiikan tunnille.

***

Olen itse aina pitänyt matematiikasta. Se on ollut minulle helppoa. Vielä lukioaikanakin matematiikan tunnit olivat viikon parhaita oppitunteja. Oman urani suhteen isot päätökset olivat lukion päättyessä vielä tekemättä. Päädyinkin yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa vain, koska se oli helppoa ja mieluisaa.

Yliopisto-opinnot aloitettuani alkoi matematiikka tarjota minullekin haasteita. Jouduin tilanteeseen, jossa asioiden jäsentämiseksi ja ymmärtämiseksi olikin tehtävä töitä ja nähtävä vaivaa. Helppona  ja mukavana pitämäni matematiikka ei ollutkaan enää niin helppoa ja mukavaa. Mitä matematiikalle oli tapahtunut? Vai oliko minulle tapahtunut jotakin?

***

Työssäni luokanopettajana kohtaan lukuisia tarinoita matematiikasta. Tuossa vaiheessa nuo tarinat ovat vasta johdantokappaleessa. Olisiko niin, että opettajana minulla on joku rooli, joka vaikuttaa noiden tarinoiden tuleviin vaiheisiin ja käännekohtiin? Parhaimmillaan roolini saattaa vaikuttaa siihen, että tarinasta muodostuu todellinen menestystarina. Pahimmillaan saatan olla yksi niistä tekijöistä, joiden seurauksena menestystarinan sijasta syntyykin selviytymistarina. Ratkaisevin tarinan kohtaloon vaikuttava rooli lienee kuitenkin lapsella itsellään. Enkö haluaisi osaltani olla poistamassa esteitä enkä luomassa niitä.

Opettajana mietin oppitunneilla harvoin opetussuunnitelmaa. Omaa toimintaani kunkin yksittäisen ja yksilöllisen lapsen kohdalla mietin sen sijaan useinkin. Mietin sitä, millä tavoin minun tulisi toimia, jotta ryhmässäni olisi enemmän niitä innostuneita ja keskittyneitä katseita harhailevien, haaveilevien ja muihin asioihin keskittyvien katseiden sijaan? Millä tavalla saisin vahvistettua niitä peruskoulussa itse kokemiani tuntemuksia matematiikasta helppona ja siksi mukavana asiana?  Ennen kaikkea mietin sitä, millä keinoin saisin joihinkin lapsiin jo varhain pesiytyneen matematiikkapelon tunteita helpotettua.

Omalla kohdallani haasteet konkretisoituivat vasta yliopistossa. Joidenkin lasten kohdalla haasteet konkretisoituvat aikaisemmin, jo peruskoulussa. Peruskouluikäisen lapsen on vaikea itse käsitellä analyyttisesti eteen tulevia haasteita. Se on hetki, jolloin tarvitaan meitä kärsivällisiä opettajia tueksi ja avuksi.

Mukavien asioiden parissa viihdytään. Viihtyminen saa ajan rientämään. Rientävä aika tarkoittaa enemmän harjoitusta. Harjoitus auttaa omaksumaan asioita, ja se puolestaan saa ne tuntumaan helpolta. Ilme kirkastuu, kun usko omiin kykyihin vahvistuu. Näin tarinasta on muodostunut matkakertomus epämukavuusalueelta mukavuusalueelle.

Miika Huhtinen on luokanopettaja Marttilan koulussa Marttilassa.
Teknologiateollisuuden 100-vuotissäätiö palkitsi hänet matemaattisten aineiden opettajan stipendillä keväällä 2017.

Twitter: @miihuh

#matematiikka100