Uusimmat

Leena Pöntynen: Itsevarmuutta matematiikan osaamiseen - Imua oppimisen iloon!

Peruskoulumaailmassa myllerrys jatkuu. Uudet opetussuunnitelmat otetaan käyttöön yläkoulun 7. luokilla elokuussa. Se tarkoittaa aktivoivampaa työotetta, jossa oppilas on tekemisen keskiössä. Jos nykytilannetta tarkastellaan tutkimusten valossa, muutos ja sen tarve taitaa olla suurempi kuin arvaammekaan!

Keskustellessani oppilaiden kanssa kouluvierailuillani kysyn heiltä usein, missä he ovat hyviä. Taannoisella maakuntavierailulla kuulin jälleen pysähdyttävän viestin, joka todentaa monia koulun muutokseen liittyviä omia oletuksiani: Oppilaat kertoivat, että he olivat olleet alakoulussa huonoja matematiikassa, nyt se oli heidän lempiaineensa. Ja toisin päin. Kysyessäni, mistä muutos johtui, palattiin tietysti opettajaan, mutta erityisesti tapaan, jolla opettaja kohtasi oppilaansa. Keskustellessamme lisää huomasin, että huonouden kokemus liittyi merkittävästi summatiivisen eli osaamisen arviointiin liittyviin koe- ja todistusnumeroihin. Sen sijaan onnistumisen kokemuksiin, omaan pystyvyyteen matematiikan saralla, ei oltu juuri puututtu.

Kansainvälisistä PISA-tuloksista tein viime syksynä huomion, jota ei juurikaan ole nostettu keskusteluun Suomessa. Nostin aihetta keskusteluun muun muassa sivistysjohdon PISA-työpajassa tammikuussa. Aihe kiinnosti minua siksi, että siinä oli kyseessä ilmiö, johon koulun keinon on puuttumisen mahdollisuus. OECD:n Andreas Schleicherin dia kertoi, että vaikka suomalaiset oppilaat suoriutuvat luonnontieteellisissä aineissa erittäin hyvin, eivät he koe olevansa hyviä niissä, eivätkä hakeudu myöskään luonnontieteen ammatteihin. Jäin pohtimaan keinoja, joilla suomalaiset nuoret saataisiin siirtymään edes hieman lähemmäksi kuvion keskustaa.

 

Laura Tuohilammen väitöskirjatutkimus (2016) vahvisti, että oppilaiden tunteiden yleinen negatiivinen kehitys matematiikkaa kohtaan on varsin merkittävää. Tunnetilat heikkenivät jo pian koulun alkamisen jälkeen alakouluvuosina, itseluottamus puolestaan yläkouluvuosina. Tyttöjen kohdalla negatiivinen kehitys oli poikien kehitystä vakavampaa. Tuohilammen tutkimuksissa havaittiin myös suomalaisoppilaiden kokevan matematiikan oppituntinsa vain harvoin tunnetasolla sitouttavaksi, positiiviseksi tai innostavaksi. Ilman tunnetason kytköstä oppilaan on vaikea kokea matematiikka itselleen merkityksellisenä.

Tuohilammen ja muiden aihetta tutkineiden tutkijoiden tuloksissa on nähtävissä, että matemaattinen minäkäsitys ennustaa nuorten aikomuksia opiskella tulevaisuudessa matematiikkaa ja pyrkiä ammattiin, jossa tarvitaan runsaasti matemaattisia taitoja (mm. Sorkio, 2017). Tulosten perusteella on selvää, että kaivataan suurempaa painotusta sosiaaliselle vuorovaikutukselle sekä aktiiviselle yhdessä tekemiselle matematiikan opetuksessa. Puhun usein siitä, miten olennaisinta on, miten oppilas kohdataan ihmisenä. Yläkoulussa tilanteeseen tulee vielä monta haastetta: tunneittain ja jaksoittain vaihtuvat oppilasryhmät, oppilaiden keskinäinen osaamisen ero - PISA 2015 -tutkimuksen mukaan jopa kuusi kouluvuotta yhdeksännen luokan kohdalla (Välijärvi 2017) - ja oppilaan kannalta tunnista toiseen vaihtuvat opettajat. Kun opettaja on vielä aineensa kielen ja kulttuurin opettaja, tulee oppilas-opettaja -tunnekemialle merkityksellinen rooli siinä, millaiseksi suhde oppiaineeseen, ja oman pystyvyyden kokemus kyseisessä oppiaineessa, muodostuu.

Opetussuunnitelman uudistuminen antaa meille myös mahdollisuuden uudistua matematiikan opetuksen didaktiikassa ja pedagogiikassa. Koska useiden oppilaiden pystyvyyden kokemus liittyy vahvasti osaamisen mittaamiseen summatiivisesti, olisi kouluissa hyvä herätä kehittämään formatiivista, opintojen aikaista arviointia, myös matemaattisten aineiden erityinen luonne huomioiden. Matemaattiset aineet antavat myös monenlaisia mahdollisuuksia kehittää oppilaiden kyvykkyyttä laaja-alaisen osaamisen eri osa-alueilla. Esimerkiksi työelämätaidot ja yrittäjyys -osa-alueella yritysyhteistyö teknologia-alan yritysten kanssa voisi olla kukkeimmillaan matemaattisten aineiden alueella, sillä teknologiateollisuus tarvitsee työvoimakseen molempien toisen asteen koulutuksen haarojen osaajia. Töitä on sekä akateemisille että ammatillisen koulutuksen saaneille taitajille.

Ei kuitenkaan pidä ajatella, etteikö matematiikan opetuksessa olisi edelleen sija kynälle, paperille, harjoittelulle ja tehtävien drillausmaiselle harjoittelullekin. Oppiminen ei aina ole helppoa, mutta tehtäväksemme jää kehittää sellaista työnimua, joka saa oppilaat tempautumaan matemaattisten ongelmien saloihin ja innostumaan siitä. Maailman parhaisiin opettajiin valittu Maarit Rossi puhuu toiminnallisuuden nimiin, toiminnallisia etenemismahdollisuuksia sekä perus- että toiselle asteelle ovat kehittäneet esimerkiksi Markus Humaloja ja Pekka Peura. Toisella asteella tietotekniikkaan perustuvan matematiikan nestori on vaikkapa Jussi Kytömäki. Mikään näistä toimintamalleista ei ole syntynyt itsestään. Jokainen heistä on systemaattisesti kehittänyt omaa opetustaan.

Siksi kannustankin teitä ottamaan tulevan lukuvuoden haasteena: Kohtaanko oppilaani jokaisella oppitunnilla? Annanko jokaiselle oppilaalle mahdollisuuden osoittaa osaamisensa juuri sillä tavalla, joka on hänelle luontevinta? Onko opetuksessani useita arviointikertoja ja erilaisia arvioinnin tapoja? Ja ehkä tärkeimpänä, pystynkö luomaan opetusryhmääni sellaisen oppimisen imun, joka saa oppilaasi luottamaan taitoihinsa?


Leena Pöntynen on perusopetuksen erityisasiantuntija Suomen Kuntaliitossa. Ennen Kuntaliittoa Pöntynen on toiminut opettajana, rehtorina, opetuspäällikkönä ja sivistysjohtajana. Pedagogiikka ja peruskoulun kehittäminen on Pöntysen ammatillinen intohimo.

 

#matematiikka100